En liten hälsning...

onsdag 4 oktober 2017 - 17:37 | 0 Kommentarer

Idag fyller Väinö 1 år. 1 år har det gått! Dagen till ära skrev vi ner hans historia, ur hans synvinkel. Den är på finska och jag valde att inte översätta den eftersom det inte kändes rätt av någon anledning. Men här har ni den i alla fall:

 

"Vuosi sitten, 4. Lokakuuta 2016, lämmin yksiöni äidin vatsassa muuttui leikkaussalin kirkkaisiin valoihin ja kylmään ilmaan. Huusin kovasti protestointina ja yritin käpertyä pieneksi palloksi. Minut viettii. leikkaussalin vieressä olevaan huoneeseen jossa minulle laitettiin hengitystuki, tippa, sydänvalvonta ja nenämahaletku. Äiti jäi leikkaussaliin taistelemaan hengestään ja isä tuli avukseni. Lääkärit ja hoitajat totesivat minut pieneksi mutta hyvinvoivaksi keskoseksi. Hätäkastetta ei tarvinnut tehdä, vaikka siihen oli valmius.

 

Siirryimme isän kanssa Satakunnan Keskussairaalan vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolle. Painoin 1765 g ja pituutta minulla oli 45 cm. Sain ruokaa kolmen tunnin välein ja ensimmäiset annokseni olivat 5 ml. Sain nukkua lämpöpedillä koska minulla ei itsellä ollut juurikaan rasvakudosta jolla pitää itseäni lämpimänä. Vajaa vuorokauden ikäisenä hengitystuki poistettiin koska kykenin hengittämään omin avuin. Pääsin myös ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon isän rinnalle. Hieman yli vuorokauden ikäisenä, minut vietiin tapaamaan äitiä, joka oli tehostetussa tarkkailussa sänkypotilaana. Jännitin siirtoja kovasti mutta äidin rinnalle päästyäni huokaisin syvään ja venyttelin raajojani. Hoitajat poistuivat hetkeksi huoneesta ja saimme vihdoin olla yhdessä perheenä hetken.

 

Seuraavana päivänä äiti pääsi luoksemme samaan huoneeseen. Äiti oli edelleen sänkypotilaana mutta koska meidät pystyttiin sijoittamaan vierekkäisiin sänkyihin, olimme kosketusyhteydessä toisiimme. Olin liian pieni jatkuviin siirtoihin ja ne veivät minulta paljon voimia. Se että saimme olla kuitenkin koko perhe yhdessä 24/7, oli meille kaikille erittäin tärkeää. Vanhempien läsnäolo, kosketus ja tuoksu, rauhoittaa ja antaa meille keskosille voimia. Vointiani ja kehitystäni seurattiin sairaalaassa noin 3 viikon ajan ennen ensimmäistä kotilomaa ja lopullista kotiutumista. Kotiin saapuessamme meillä oli vielä muutaman viikon ajan käytössä nenämahaletku, koska en aina jaksanut herätä kolmen tunnin välein syömään ja uni oli minulle tärkeää aivojen kehityksen kannalta. Lisäksi meillä oli saturaatiomittari joka seurasi sykettäni ja hengitystäni, koska olin kerran sairaalassa ollessa lopettanut hengittämisen. Reippaana poikana kuitenkin korjasin hengityksen itse, ennenkuin äiti, isä tai hoitajat ehtivät mitään tehdä.

 

Meitä keskosia muistetaan muutaman kerran vuodessa. Marraskuun 17. päivä vietetään kansainvälistä keskosten päivää ja muutaman kerran vuodessa järjestetään elämä lapselle konsertti, jonka aikana kerätään rahaa muun muassa kaltaisteni keskosten hoitoon. Keskoshoito on hyvällä mallilla Suomessa mutta vielä on paljon tehtävää. Keskosia syntyy lähes päivittäin lisää ja päivittäin meitä taistelee hengestään ympäri Suomen. Useimmat selviävät mutta eivät kaikki.

 

Sairaalassa ollessa äidille ja isälle kerrottiin että ensimmäisen vuoden aikana saattaisin olla kehityksessä muita jäljessä. Heille myös kerrottiin mitä saattaisi olla edessä jos aivoni eivät kehittyisi kuten toivottua. Tänään täytän vuoden. Olen reipas, iloinen ja itsepäinen poika. Osaan seistä ja kävellä itse tukea vasten. Sanon "äiti" ja kun isä tulee töistä kotiin riennän iloisesti hänen luokseen. Keskosuuteni ei ole näillä näkymin jättänyt jälkiä minuun. Maailma on täynnä ihmeitä ja minä olen yksi niistä."

 

0

Kommentarer

Ingen har kommenterat denna sida ännu.

Skriv kommentar

Observera att kommentarsfunktionen inte stöder användningen av emojis.