GÄSTBLOGG: #ärdumed

fredag 12 oktober 2018 - 10:41 | 2 Kommentarer

Jag är med!

När vi på Sevendays fick frågan #ärdumed blev mitt svar: Självklart! Men sedan började jag fundera på vad jag kan berätta. Sedan kom jag att tänka på en fin och stark vän som själv övervunnit denna cancer. Till min stora glädje får jag idag, med beundran och tacksamhet, dela hennes historia genom detta gästinlägg <3

Vi kallar henne Pia eftersom hon gärna vill förbli anonym. När bröstcancerdiagnosen kom var hon gravid. Hon berättar om stunden när hon miste sitt bröst och fick höra att hon inte kan amma sitt barn, när hon insåg att barnets födsel kommer att följas av tunga behandlingar. Men också om hur hon hela tiden kände att hon kommer att klara sig – hur andligheten hjälpte henne att se sin sjukdom som en viktig lärare.

Jag har valt att inte översätta Pias text eftersom jag vill att hon själv, med egna ord, ska få berätta sin historia.

 

10636461 626857384097414 6699363814214684966 o 003

Pia fick sin bröstcancerdiagnos när hon var 26 veckor gravid.

 

ca ductale invasivum mammae l. sin in grav. h25+1

Sain tiedon rintasyövästäni 17.1.2011. Olin tuolloin raskaana, viikolla 26, odotin neljättä lastani. Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä. Tuo löytö muutti minut pysyvästi.

Olen aina ollut herkkä ympärilläni tapahtuville asioille. Olen aistinut ihmisten mielialan; rentouden, hermostuneisuuden, aggressiivisuuden, ilman että heidän on välttämättä tarvinnut edes sanoa mitään. Tämä on luonnollisesti vaikuttanut minuun aina, ja koska en ole tullut ymmärretyksi tunteideni kanssa, olenkin alkanut vähätellä näitä tuntemuksiani ja työntää niitä sivuun. Toisin sanoen, pitääkseni kanssaihmiset tyytyväisenä ja rauhan maassa, olen useasti nielaissut omat ajatukseni ja antanut muiden olla oikeassa, vaikkei minusta olisi siltä tuntunut.

Aiemmin en sitä tajunnut, en pitänyt asiaa minään, ja epämääräisen tunnemöykyn kasvaminen sisälläni tuntui ainoastaan epämiellyttävältä. En kuitenkaan osannut ajatella sitä, puhumattakaan siitä että olisin osannut yhdistää sitä omien tunteitteni jatkuvaan blokkaamiseen. Näin olin tietämättäni luonut rikkaan kasvualustan elämäni pelottavimmalle asialle.

Elettiin kesää 2010. Perheemme on uusperhe; tuolloin meitä oli minä, mieheni, minun kaksi poikaani, miehen poika, sekä yksi yhteinen poikamme ja vielä koira. Kotona oli hulinaa, koira oli vielä pentu. Asuntomme oli ahdas meille jo tuolloin. Perheenlisäyksestä ei keskusteltu, asialle lähinnä naureskeltiin ottaen huomioon poikalaumamme.

Kuitenkin, jäätyäni kesälomalle työstäni mielenterveyshoitajana, aloin yllättäen kaivata uutta lasta. En osaa vieläkään sanoa, miten aloin asiaa ajatella, mutta se tunne oli hyvin voimakas; minun oli saatava tulla vielä raskaaksi. Miehen kanssa täytyi luonnollisesti käydä hyvin painavat keskustelut asiasta, koska mies ei olisi enää halunnut perheenlisäystä. Tulin kuitenkin hyvin nopeasti raskaaksi, elokuussa 2010, eli käytännössä heti lopetettuani minipillereiden syömisen. Olin kovin iloinen, mies totutteli ajatukseen, mutta oli positiivisella mielellä kuitenkin.

Tämä raskaus oli alusta asti erilainen, kuin muut. Sain heti 6. raskausviikolla voimakkaan pahoinvoinnin. Minua vaivasi myös epämääräinen ahdistava tunne; tiedättekö sen tunteen, joka tulee, kun sinun pitää esimerkiksi mennä hammaslääkäriin seuraavana päivänä?

Jokin oli vinossa, mutta en tiennyt mikä. Ennen nuorimman poikamme odotusaikaa, olin käynyt läpi keskenmenon, ja pelkäsin nyt saman toistuvan; totta kai pystyn aavistamaan tällaisen tapahtuman, kuten pystyin silloinkin. Sama tunne oli silloinkin. Jokainen ultraäänitutkimus ja neuvolan sydänäänien kuunteleminen kuitenkin todistivat muuta; vauva kasvoi ja voi erinomaisesti. Itsekin voin ihan hyvin sitten kun pahoinvoinnit helpottivat.

Kerran, ollessani yksin kotona, otin heilurin esiin ja kysyin; Onko tuleva lapseni terve? Heiluri näytti että on. Kysyin; Sujuuko raskauteni loppuun asti normaalisti? Heilurin mukaan ei. *ahdistus* Kysyin; Onko synnytyksessä ongelmia? (nuorimman poikamme synnytyksessä oltiin hiuskarvan varassa hengenlähdön kanssa) Heiluri sanoi taas ei. Kysyin; Onko vauva tyttö? Heilurin mukaan on. Ihmettelin vähän, mutta ajattelin että ihan sama, sehän on vain hömppää. Ahdistus jatkui, vaikka kaikki sujui hyvin.

Elettiin joulukuun puolivälin aikoja. Löysin vasemman rintani päältä patin. Ajattelin että sen täytyy liittyä raskauteen, enkä ajatellut sitä sen kummemmin. Joulu tuli ja meni, patti oli ja pysyi. Joulun välipäivinä kävin neuvolassa. Näytin pattia, ja terveydenhoitajan mukaan se todennäköisesti voisi olla juurikin suurentunut maitorauhanen. Sovittiin, että hän kysyy lääkärin mielipidettä asiaan, ja lääkäri ottaa yhteyttä myöhemmin. Varasimme normaalin lääkärineuvolan tulevan tammikuun loppupuolelle.

Tuli loppiainen, lauantai. Olimme mieheni kanssa lapsivapaalla. Iltapäivän aikana kohtuni alkoi supistella; ensin puolen tunnin välein. Sitten 20 minuutin välein. Lopulta 15 minuutin välein. Raskausviikkoja oli tuolloin 24. Liian vähän.

Soitin synnytyssaliin. Siellä tiedettiin mun supistelutaipumukset edellisistä raskauksistani, joten minulle sanottiin että paras tulla näyttäytymään, kun raskausviikkojakin oli 24 (alle 22-viikkoisia ei välttämättä oteta sisään). Synnärillä sain injektion, joka rauhoittaa supistukset. Se auttoi hetkeksi, mutta pian supistelut taas jatkuivat. Lääkäri päätti ottaa minut osastolle, vuodelepoon. Ohimennen näytin rintani pattia, joka ei edelleenkään ollut muuttunut. Lääkäri tutki ja teki lähetteen rintojen ultraäänitutkimukseen heti maanantaille.

Osastolla makailin sängyssäni, tuskailin supisteluita. Sain säännöllisesti lääkettä näihin supistuksiin, mutta ne eivät loppuneet. Tuli sunnuntai, lopulta maanantaiaamu. Minut vietiin sairaalan röntgenosastolle, jossa ultraäänitutkimus tehtiin. Patti oli selvä, siitä otettiin koepalat.

Heitin siinä pöydällä maatessani mielestäni hyvänkin vitsin, kun kysyin röntgenlääkäriltä että ”eikai se ny mikään syöpä vaan ole?” Hehhehe. Lääkäri sanoi, että ei voi tietää, mutta toivotaan että ei ole. Koepalojen tuloksista luvattiin laittaa kirjettä parin viikon päästä. Pääsin takaisin osastolle huoneeseeni.

Aiemmin niin intensiivinen supistelu loppui pariin laimeaan tuntemukseen. Oho? Hoitaja päästi minut päiväsaliin iltapalalle, testattiin miten käy, alkaako supistelu uudestaan. Ei alkanut. Seuraavana päivänä, tiistaina, tuli lääkäri kierrolleen ja antoi minulle luvan lähteä kotiin. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja supistelut loppuneet kokonaan jo edellisenä päivänä. Sain luvan joogata.

Kotona mietin; tässähän se syy ahdistuksen tunteeseen oli! Supistukset alkoi tällä kertaa tavallista aikaisemmin. Pitää olla varovainen, ajattelin. Jäin kuitenkin sairaslomalle töistä. Tuo aiemmin vaivannut ahdistuksen tunne loppui, se katosi kokonaan.

Viikon kuluttua kotiutumisestani sain yllättäen tutulta lääkäriltä puhelun; pitää lähteä käymään äitiyspolilla, koepalojen vastaukset ovat tulleet. Silloin säikähdin ensimmäisen kerran; oliko siellä jotain vakavaa? Lääkäri sanoi, että tilanne vaatii jatkotoimenpiteitä. Itkin. Mietin, että kyseessä on jokin kysta tai vastaava, joka pitää hoitaa, jonka vuoksi en saa imettää tulevaa vauvaani. Lähdin mieheni kanssa sairaalalle.

Kaksi lääkäriä tutki vasenta rintaani, joka edelleen oli mustelmilla koepalojen ottamisesta. Kyselivät, onko kipua? Tuntemuksia? Minä kysyin, onko kyseessä jotain vakavampaa?  Syöpä. Rintasyöpä.

Muistan huutaneeni ’Eikä ole!’ Muistan katsoneeni takanani tuolilla istuvaa miestäni; ’Auta ny!?’ Mies katsoi ikkunasta ulos ja kyyneleet valui pitkin naamaa. Ei ole totta. On se. Kolmen päivän päästä leikataan. Koko rinta viedään. Kainalon imusolmukkeet myös. Et voi imettää. Ei voida tietää, onko syöpä levinnyt. Ei voida olla varmoja, säästyykö vauvan henki. Sinun henki on nyt tärkein. Miten niin tärkein? Mitä täällä tapahtuu? Apua? Jumala? Teinkö jotain väärin? Mulla ei ole aikaa sairastaa.

Asiat etenivät vauhdilla. Tuli leikkaus, kaikki meni hyvin. Syöpä oli aggressiivinen, nopeasti kasvava ja levinnyt kainaloon, mutta se löytyi juuri oikealla hetkellä. Rintahoitaja, kirurgi, gynekologi ja lopulta onkologi antoivat kaikki minulle toivoa, jokaisen sairaalakäynnin jälkeen olin aina hieman helpottuneempi. Tiesin kyllä, että edessä on vauvan ennenaikainen synnytys, rankat sytostaattihoidot ja sumuinen äitiysloma.

Sisälläni oli kokoajan erityinen tunne, että kyllä minä tästä selviän. Ihmeellinen luottamus johonkin. Toisaalta olin peloissani, koska tiesin faktat. Syöpätyyppini oli sellainen, joka uusiutuu ja leviää herkästi ensimmäisten vuosien aikana. Jokin ihmeellinen rauha oli pohjimmaisena kuitenkin. Vaikka miten ajattelin faktoja ja sitä, että tilanne voi päättyä miten tahansa, minusta kuitenkin tuntui alusta asti, että tämä olisi tässä. Saisin hoidot, toipuisin ja paranisin. Tunnetta on vaikea selittää, mutta jokin ihmeellinen varmuus voisi kuvata sitä hieman.

Tyttäremme syntyi 6 viikkoa ennenaikaisesti, suunnitellusti. Aiempiin synnytyksiini verrattuna tämä oli helppo, sillä sain epiduraalipuudutuksen. Aiemmin en ole ehtinyt saada lievityksiä juurikaan ja koko synnytys on ollut aina enemmän tai vähemmän katastrofaalista. Nyt kaikki sujui ilman ongelmia, minä pystyin keskittymään siihen mitä teen eikä aiemmin tutuksi tullutta paniikkiakaan syntynyt. Tyttö syntyi hyväkuntoisena, vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle voimistumaan. Kotiin sain hänet 1,5 viikon kuluttua syntymästä ja siitä päivästä kahden vuorokauden kuluttua alkoivat minun sytostaattihoitoni.

Hoidot olivat rankkoja, kehoni oli toipumassa raskaudesta ja synnytyksestä. Mieheni osallistui lasten hoitamiseen niin paljon kuin ikinä pystyi, ja koska en luonnollisestikaan pystynyt imettämään, sain toivottua apua myös vauvan syöttöihin. Vauva itse oli kuin oppikirjoista. Heräsi kerran yössä, nukahti uudestaan. Ei minkäänlaisia ongelmia, parkuja, koliikkia tai muita vaivoja, ei edes vatsavaivoja. Ihan kuin tyttö olisi tiennyt, että äiti on voimaton ja hän olisi ihan tietoisesti ollut ns helppo vauva. Hoidot loppuivat aikanaan, minä toivuin pikkuhiljaa.

Syöpävuoteni aikana avasin silmiäni monelle asialle, joilta olin sulkenut silmiäni aiemmin. Lähipiiri pysyi suunnilleen samana, mutta jokin muuttui; olin oppinut pitämään puoliani, näkemään tiettyjen asioiden läpi. Arvostus itse elämää kohtaan nousi paljon. Kiinnostus henkisyyteen ja kaiken perimmäiseen tarkoitukseen nosti päätään uudelleen. Tunsin kovaa kaipuuta ’johonkin’, en osannut tarkemmin päätellä, mitä se olisi ollut. Ajan mittaan asia on selkiintynyt minulle, ajanut minua eteenpäin, tuonut elämääni tilanteita, joihin minun kuuluu ajautua.

En voi olla ajattelematta sitä, miten suuri merkitys tällä kaikella on minun elämässäni ollut. Jotenkin aloin ymmärtää, että olin aiemmin ihan liian kiltti, unohdin itseni ja halusin miellyttää muita sen sijaan, että olisin edes uskaltanut ajatella omaa henkistä hyvinvointiani ja omia arvojani. Osittain juuri sen vuoksi olin käynyt elämässäni läpi todella rankkoja kokemuksia ja ajautunut elämäntilanteisiin joissa koin tuskaa; tuo kaava muodostui mielessäni yhä selkeämmäksi.

Tuliko syöpä minuun siksi, että ymmärtäisin alkaa huolehtia itsestänikin? Oppisin pitämään puoliani? Löytäisin elämäni tarkoituksen? Onko tyttäreni kristallilapsi, joista niin paljon puhutaan? Ominaisuudet ainakin sopivat. Onko hän vanha sielu? Monet asiat hänessä viittaa tähän, esimerkiksi se ihmeellinen sisäinen viisaus jota ei voi olla huomaamatta. Tyttö on monella tavalla erilainen, kuin perheemme muut lapset.

Oli miten oli, nyt tunnen vihdoin olevani oikealla polullani. Tuntuu turvalliselta, siltä että näin kaiken kuuluukin mennä. Teen työtä, jossa viihdyn ja jota opin koko ajan lisää. En enää aja itseäni sellaisiin tilanteisiin, jotka ei tunnu sisimmässäni hyvältä. En enää kaipaa asioita, joilla ei oikeasti ole merkitystä.

Kokonaan en tietenkään ole muuttunut, enkä taida muuttuakaan. Edelleen ärsyynnyn jos en saa hiuksiani laitettua niin kuin haluaisin. Olen edelleen koukussa suklaaseen. Inhoan edelleen kotimme sinisiä rappustenkaiteita. Meikkaan edelleen päivittäin. Nyt on sentään kivaa kun on hiukset päässä ja silmäripset silmissä. Mutta jokin on muuttunut. Hyvään suuntaan. Vahvempaan suuntaan.

 

2

Kommentarer

  • Knappen

    13.10.2018 08:15 (2 månader sen)

    Tack för att du delade hennes historia! Så starkt och fint skrivet och fint för mig att läsa, som gjort en motsvarande resa.

    • Hanna Rosvall

      13.10.2018 21:41 (2 månader sen)

      Tack för din kommentar! Och så fint att höra att texten resonerade <3


Skriv kommentar